Ihana viikko takana lasten kanssa. Ihan vaan tavallista arkea ja käynti sirkuksessa, josta nautittiin kyllä koko rahalla!
Nämä "muutto"-päivät on vaan niin rankkoja, niin lapsille kuin minullekin. Itku tulee vaikka kuinka yrittää olla aikuinen ja vahva.
No nyt on taas viikko aikaa tehdä ihan mitä huvittaa (töiden lisäksi siis) (vaikka kyllä tuo työntekokin suurimman osan aikaa huvittaa!). Tämä onkin olotila johon en vielä vuodessakaan ole tottunut. Aiemmat 8 vuotta vastasin lapsista 24/7 yksin ja itse. On todella outoa ja pelottavaa yhtäkkiä ollakin ilman lapsia (ja luottaa että heillä on kaikki hyvin!).
Huoltajuusasiat on tapetilla koska aiemmin tekemämme sopimus meni umpeen... tarkoittaa: unettomia öitä, istuntoja juristin luona, lastenvalvojalla, perheasianneuvottelukeskuksessa...huoh... Ymmärtäisin, että tämä on näin vaikeaa jos jompikumpi hakisi yksinhuoltajuutta ilman tapaamisoikeuksia mutta molemmat ollaan (ainakin minä) sitä mieltä, että lasten etu on, että heillä on läheinen suhde molempiin vanhempiin ja tämä tarkoittaen sitä, että molempia tavataan lähes yhtä paljon. Kun vaan isä ymmärtäisi, että kun on hänen viikkonsa tavata lapsia se on hän joka huolehtii lapsistamme, ei joku muu.
Tällä viikolla onkin löydettävä vastaus kysymyksiin: Onhan äidin taisteltava viimeiseen hengenvetoon saakka jos hän tietää ettei joku asia ole hänen lapsillaan hyvin? Mikä on vähemmän traumaattista lapselle joka toinen viikko isällä, missä ei voi olla täysin oma pieni itsensä vai oikeusprosessi sosiaalityön selvityksineen? Miten elää äitinä tietäen, että on aiheuttanut lapsilleen suurta tuskaa elämään, valitsemalla nuorena heille täysin väärän isän?

-M-