Ihana viikko takana lasten kanssa. Ihan vaan tavallista arkea ja käynti sirkuksessa, josta nautittiin kyllä koko rahalla!
Nämä "muutto"-päivät on vaan niin rankkoja, niin lapsille kuin minullekin. Itku tulee vaikka kuinka yrittää olla aikuinen ja vahva.
No nyt on taas viikko aikaa tehdä ihan mitä huvittaa (töiden lisäksi siis) (vaikka kyllä tuo työntekokin suurimman osan aikaa huvittaa!). Tämä onkin olotila johon en vielä vuodessakaan ole tottunut. Aiemmat 8 vuotta vastasin lapsista 24/7 yksin ja itse. On todella outoa ja pelottavaa yhtäkkiä ollakin ilman lapsia (ja luottaa että heillä on kaikki hyvin!).
Huoltajuusasiat on tapetilla koska aiemmin tekemämme sopimus meni umpeen... tarkoittaa: unettomia öitä, istuntoja juristin luona, lastenvalvojalla, perheasianneuvottelukeskuksessa...huoh... Ymmärtäisin, että tämä on näin vaikeaa jos jompikumpi hakisi yksinhuoltajuutta ilman tapaamisoikeuksia mutta molemmat ollaan (ainakin minä) sitä mieltä, että lasten etu on, että heillä on läheinen suhde molempiin vanhempiin ja tämä tarkoittaen sitä, että molempia tavataan lähes yhtä paljon. Kun vaan isä ymmärtäisi, että kun on hänen viikkonsa tavata lapsia se on hän joka huolehtii lapsistamme, ei joku muu.
Tällä viikolla onkin löydettävä vastaus kysymyksiin: Onhan äidin taisteltava viimeiseen hengenvetoon saakka jos hän tietää ettei joku asia ole hänen lapsillaan hyvin? Mikä on vähemmän traumaattista lapselle joka toinen viikko isällä, missä ei voi olla täysin oma pieni itsensä vai oikeusprosessi sosiaalityön selvityksineen? Miten elää äitinä tietäen, että on aiheuttanut lapsilleen suurta tuskaa elämään, valitsemalla nuorena heille täysin väärän isän?
-M-
sunnuntai, 23. syyskuu 2012
Mistä löytää vastaukset?
keskiviikko, 12. syyskuu 2012
Ja tästä se lähtee :)
Paljon koetellaan mutta perikisi en anna!
Uskomattoman rankkoja juttuja onkin minun elämääni tipahdellut. Olen läpikäynyt muutamia sellaisia kriisejä, joihin moni ei joudu koskaan elämässään. Perus negatiivinen pääkoppani on ollut antamassa periksi jo monta kertaa mutta vihdoin päätin suitsia sen ohjaksiin ja muuttaa suuntaa.
Ekan kerran maailma muuttui jo 6-vuotiaana. Vanhemmat erosivat ja silloin se ei ollut todellakaan arkipäivää kuten nyt. Isä jäi asumaan yli 500km päähän joten tavattiin n. 2 kertaa vuodessa. Ja vaikka nyt aikuisen ajattelenkin, että ero oli kuitenkin hyväksi meille kaikille niin traumathan siitä kuitenkin jäi.
Seuraava suuntaa muuttanut kohta tuli yläasteella, jossa sain oman osani teini-ikäisten kaikkivoipaisuudesta. En ollut mitenkään enemmän koulukiusattu kuin muutkaan mutta itsetuntoon se jätti jäljet.
Ekan kerran todella syviin vesiin mentiin, kun elämäni ensimmäin suuri rakkaus löytyi toisen kainalosta. Näin jälkikäteen ei se nyt mitään ihmeellistä ole parikymppisten elämässä mutta minulle se oli kova pala.
Sitten menikin monta vuotta noin suurin piirtein "käsikirjoituksen" mukaan ja sitä ehti jo hienosti tuudittautua ajatukseen: minä hallitsen elämää...mutta mutta... elin normaalia perhe-elämää mieheni ja 3-vuotiaan tyttäreni kanssa. Aloin odottaa hartaasti toivottua toista lasta ja elämä oli kauneimmillaan. Jo todella nuoresta asti olen tiennyt, että elämäni päätehtävä on tulla äidiksi ja vähintään kahdelle lapselle ja vihdoin siitä oli tulossa totta. Kävipä kuitenkin niin, että lapsivedet menivät puolessa välissä raskautta. Raja sille, että ennenaikaisesti syntyvä lapsi edes yritetään pelastaa on 24 rv ja minulla oli viikkoja 22. Synnytys ei kuitenkaan käynnistynyt ja siitä alkoi raastava odotus. Vietin 2 kk:tta täydessä vuodelevossa sairaalassa, tietäen että hetkenä minä hyvänsä voin synnyttää lapsen joka suurella todennäköisyydellä kuolee tai on vähintääkin erittäin sairas. Kotona oli myöskin 3-vuotias prinsessani, jonka elämästä äiti hävisi yhtenä yönä. Sairaalaan häntä ei voitu juurikaan tuoda koska tapaamiseen liittyvä tunnelataus aiheutti supistuksia. Viikkojen pelkäämisen jäkeen se tapahtui ja synnytys käynnistyi. Syntyi maailman kaunein poikavauva maailmaan, erittäin sairaana mutta elossa. Hänet kiidätettiin teho-osastolle ilman, että edes näin häntä.
Sitä seuranneet kuukaudet taisteltiin hengestä. Keikuin hulluuden ja täyspäisyyden rajoilla. Minusta ei ollut ihmiseksi, ei edes kunnolla äidiksi pienelle prinsessalleni. Ihmeitä kuitenkin tapahtuu ja vauvani toipui ja pääsi kuukausien jälkeen kotiin. En muista sitä seuranneesta vuodesta ehkä kahdesta juuri mitään. Aika parantaa ja 4 vuotta tapahtuneesta olimme jo kaikki "oikeita" ihmisiä ja luotto elämän kantamiseen alkoi osin palata.
Ehkä se olikin juuri tuo tapahtuma joka muutti suuntaa niin, että seuraava oli väistämätön. Tuli avioero. Minun tahdostani. Huomasin kuinka väärin perustein olimme 15 vuotta aiemmin valinneet toisemme. Selkä seinää vasten painettuna minun elämäni muuttui niin arvomaailmaltaan kuin sisällöltään, ex-mieheni taas ei. Vaihtoehdot oli kuolla pystyyn tai hypätä tyhjään joka tarkoitti tyhjään hyppäämistä myös kahdelle elämäni tärkeimmälle ihmiselle. Ja minä hyppäsin.
Tämän ensimmäisen vuoden olen itkenyt lasteni selviytymistä tästä kaikesta, etenkin prinsessani joka on jo kokenut kovia. Olen itkenyt romuttunutta omaa unelmaa perheestä, lasten romuttunutta perhettä, pelkoa, ikävää, ahdistusta. Eikä ex-mieheni ole tehnyt tästä mitenkään helppoa. Itkettää myös hänen puolestaan, ei hän ole paha ihminen. Ja pahaa oloaanhan hän purkaa. Hänen mukaan ero tuli täytenä yllätyksenä ja hän olisi tehnyt mitä vaan liiton pelastamiseksi mutta kun pelastettavaa ei enään ollut. Oli vain savuava raunio. Minä en ollut oikea hänelle eikä hän minulle. Me poltimme toisiamme ja itseämme molemmista päistä.
Mutta nyt olen pisteessä etten enää jaksa pelätä enkä itkeä. On pakko nousta.
Prinssini syntymän aiheuttamasta kriisistä opin sen, että vahvimmat meistä on tehty sirpaleista. Ja siihen suuntaan aion tämänkin kriisin vielä kääntää.
Ja tästä se todellakin lähtee.
-M-
Uskomattoman rankkoja juttuja onkin minun elämääni tipahdellut. Olen läpikäynyt muutamia sellaisia kriisejä, joihin moni ei joudu koskaan elämässään. Perus negatiivinen pääkoppani on ollut antamassa periksi jo monta kertaa mutta vihdoin päätin suitsia sen ohjaksiin ja muuttaa suuntaa.
Ekan kerran maailma muuttui jo 6-vuotiaana. Vanhemmat erosivat ja silloin se ei ollut todellakaan arkipäivää kuten nyt. Isä jäi asumaan yli 500km päähän joten tavattiin n. 2 kertaa vuodessa. Ja vaikka nyt aikuisen ajattelenkin, että ero oli kuitenkin hyväksi meille kaikille niin traumathan siitä kuitenkin jäi.
Seuraava suuntaa muuttanut kohta tuli yläasteella, jossa sain oman osani teini-ikäisten kaikkivoipaisuudesta. En ollut mitenkään enemmän koulukiusattu kuin muutkaan mutta itsetuntoon se jätti jäljet.
Ekan kerran todella syviin vesiin mentiin, kun elämäni ensimmäin suuri rakkaus löytyi toisen kainalosta. Näin jälkikäteen ei se nyt mitään ihmeellistä ole parikymppisten elämässä mutta minulle se oli kova pala.
Sitten menikin monta vuotta noin suurin piirtein "käsikirjoituksen" mukaan ja sitä ehti jo hienosti tuudittautua ajatukseen: minä hallitsen elämää...mutta mutta... elin normaalia perhe-elämää mieheni ja 3-vuotiaan tyttäreni kanssa. Aloin odottaa hartaasti toivottua toista lasta ja elämä oli kauneimmillaan. Jo todella nuoresta asti olen tiennyt, että elämäni päätehtävä on tulla äidiksi ja vähintään kahdelle lapselle ja vihdoin siitä oli tulossa totta. Kävipä kuitenkin niin, että lapsivedet menivät puolessa välissä raskautta. Raja sille, että ennenaikaisesti syntyvä lapsi edes yritetään pelastaa on 24 rv ja minulla oli viikkoja 22. Synnytys ei kuitenkaan käynnistynyt ja siitä alkoi raastava odotus. Vietin 2 kk:tta täydessä vuodelevossa sairaalassa, tietäen että hetkenä minä hyvänsä voin synnyttää lapsen joka suurella todennäköisyydellä kuolee tai on vähintääkin erittäin sairas. Kotona oli myöskin 3-vuotias prinsessani, jonka elämästä äiti hävisi yhtenä yönä. Sairaalaan häntä ei voitu juurikaan tuoda koska tapaamiseen liittyvä tunnelataus aiheutti supistuksia. Viikkojen pelkäämisen jäkeen se tapahtui ja synnytys käynnistyi. Syntyi maailman kaunein poikavauva maailmaan, erittäin sairaana mutta elossa. Hänet kiidätettiin teho-osastolle ilman, että edes näin häntä.
Sitä seuranneet kuukaudet taisteltiin hengestä. Keikuin hulluuden ja täyspäisyyden rajoilla. Minusta ei ollut ihmiseksi, ei edes kunnolla äidiksi pienelle prinsessalleni. Ihmeitä kuitenkin tapahtuu ja vauvani toipui ja pääsi kuukausien jälkeen kotiin. En muista sitä seuranneesta vuodesta ehkä kahdesta juuri mitään. Aika parantaa ja 4 vuotta tapahtuneesta olimme jo kaikki "oikeita" ihmisiä ja luotto elämän kantamiseen alkoi osin palata.
Ehkä se olikin juuri tuo tapahtuma joka muutti suuntaa niin, että seuraava oli väistämätön. Tuli avioero. Minun tahdostani. Huomasin kuinka väärin perustein olimme 15 vuotta aiemmin valinneet toisemme. Selkä seinää vasten painettuna minun elämäni muuttui niin arvomaailmaltaan kuin sisällöltään, ex-mieheni taas ei. Vaihtoehdot oli kuolla pystyyn tai hypätä tyhjään joka tarkoitti tyhjään hyppäämistä myös kahdelle elämäni tärkeimmälle ihmiselle. Ja minä hyppäsin.
Tämän ensimmäisen vuoden olen itkenyt lasteni selviytymistä tästä kaikesta, etenkin prinsessani joka on jo kokenut kovia. Olen itkenyt romuttunutta omaa unelmaa perheestä, lasten romuttunutta perhettä, pelkoa, ikävää, ahdistusta. Eikä ex-mieheni ole tehnyt tästä mitenkään helppoa. Itkettää myös hänen puolestaan, ei hän ole paha ihminen. Ja pahaa oloaanhan hän purkaa. Hänen mukaan ero tuli täytenä yllätyksenä ja hän olisi tehnyt mitä vaan liiton pelastamiseksi mutta kun pelastettavaa ei enään ollut. Oli vain savuava raunio. Minä en ollut oikea hänelle eikä hän minulle. Me poltimme toisiamme ja itseämme molemmista päistä.
Mutta nyt olen pisteessä etten enää jaksa pelätä enkä itkeä. On pakko nousta.
Prinssini syntymän aiheuttamasta kriisistä opin sen, että vahvimmat meistä on tehty sirpaleista. Ja siihen suuntaan aion tämänkin kriisin vielä kääntää.
Ja tästä se todellakin lähtee.
-M-
